tiistai 15. lokakuuta 2013

Konfliktiosaaminen on OT-ryhmissä elintärkeää

Janakkalan Osuuspankin toimitusjohtaja Vesa Lehikoinen antoi minulle tohtoriksi väiteltyäni lahjaksi taulun koskien tilannetta, jossa osuustoiminnan syntysanat Suomessa lausuttiin. Tuo taulu on kotimme seinällä työpisteeni vieressä. Sen takana on kuvaus Hannes Gebardin ja Mikael Soinisen keskustelusta Hattulassa vuonna 1899.

Gerhard totesi Soiniselle, että kansalaisten omasta toiminnasta nouseva osuustoimintajärjestö on se mitä tarvitaan elinolojen parantamiseksi, sivistyksen ja kulttuurin edistämiseksi ja itsenäisyyden edistämiseksi: "Se liittää ensiksi yksilöt toisiinsa paikkakunnittain. Sitten täytyy paikallisosuuskuntain, voidakseen menestyä, luoda koko maan käsittäviä yhteisiä keskusliikkeitä, jotka vuorostaan voimakkaina taloudellisina laitoksina vaikuttavat takaisin paikallisosuuskuntiin." Gebhard jatkaa vielä: "Se on siis sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti uudestiluova liike, vaikka tämä uudestiluominen tapahtuu hiljaisesti ja vähitellen."

Edellä viitatussa puheenvuorossa on osuustoiminnallisen organisoitumisen ydin. Osuustoiminnalliset ryhmät on siis luotu systeemi- ja verkostoteoreettisessa mielessä, vaikka kyseiset teoriat ilmaantuivat organisaatioteoreettiseen keskusteluun vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin. Erityistä on paikallisosuuskuntain ja keskusyhteisön erikoistuminen ja samalla näiden kaikkien välinen keskinäinen riippuvuus. Ytimessä on myös jatkuvan muutoksen ja uudistumisen idea. Laatu ja korkea suoritustaso syntyvät siitä, että systeemin eri osien keskenään osin ristiriitaiset viestit omilta erikoistumisalueiltaan vievät ryhmien kehitystä eteenpäin optimaalisella tavalla. Myös organisatoriset innovaatiot voivat syntyä tällaisen vuorovaikutuksen tuloksena.

Osuustoimintaryhmillä on kuitenkin sama haaste kuin millä tahansa organisaatiolla, jossa organisaation eri osien keskinäinen riippuvuus ja on vahvaa. Niiden pitää oivaltaa vastavoimaisuuden olevan niiden organisoitumisen ytimessä ja konfliktijohtamiseen liittyvän osaaminen olevan keskeistä kaikille niille, joiden tehtävänä ja vastuuna on edistää ryhmäyhteistyötä. Tyypillinen virhe on se, että konfliktia pelätään. Kun sitä ei ole osattu johtaa, se on pyritty piilottamaan. Tällöin se muuttuu helposti hallitsemattomaksi. Se häiritsee yhteistyötä, harhauttaa yhteistyön ytimessä toimivien ihmisten ajatukset vääriin asioihin, syntyy politikointia ja jopa vihamielisyyksiä. Usein siitä tulee tässä tapauksessa tabu, johon puuttuminen herättää voimakkaita tunteita ja hyljeksintää. Ryhmän sisään voi syntyä erilaisia sanktiojärjestelmiä rankaisemaan niitä, jotka rikkovat tabua. Maailma on täynnä tutkimusta ja kokemusta tästä, tosin tyypillisesti osuuskuntaryhmien ulkopuolelta.

Sellaisissa osuustoiminnalllisissa ryhmissä, joissa on viitteitä edellä kuvatuista negatiivisista kehityspoluista, on syytä pohtia vakavasti vahvaa panostusta konfliktiosaamisen kehittämiseen. Kilpailun vaatimukset käyvät koko ajan kovemmiksi ja pärjätäkseen ei ryhmillä yksinkertaisesti ole varaa ylläpitää epätoiminnallisia todellisuuksia. Kärsijänä ovat osuustoimintaryhmien ja siihen kuuluvien osuuskuntien liiketaloudellinen menestys ja tietysti lopulta jäsenten menestys. Tappiot ovat niin taloudellisia kuin henkisiä. 

En tiedä missä määrin epätoiminnallisuuksia esiintyy suomalaisissa osuuskunnissa tänään. Tarinat kertovat, että historiassa on ollut vaihtelevia konflikteja ja myös niihin suhtautuminen on vaihdellut. Asiasta on meillä valitettavan vähän tutkimusta, emmekä ole asiaan erityisesti perehtyneet. Nyt voisi olla hyvä ottaa asia agendalle. Jos konfliktit eivät ole optimaalisia, vaan epätoiminnallisia, voisimme saada ne tutkimus-, koulutus- ja kehitystoiminnan kautta palautettua optimaaliselle tasolle. Näin Hannes Gebhardkin hymyilisi meille. Ryhmät toimisivat niin kuin niiden oli tarkoitus. Takuuvarmasti hymyileväisimpiä olisivat myös osuustoimintaryhmien päättäjät. Menestys olisi vielä nykyistäkin vahvempaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti