1. Ovatko
huippuyliopistoihin liitettävät arviointikriteerit yhteneväisiä liike-elämän ja
muun yhteiskunnallisen kehittymisen kanssa? Jos saamme suomalaisia yliopistoja
korkeammille ranking-sijoituksille, edistääkö se yhteiskuntamme menestystä?
Tähän
kysymykseen antaa hyvän vastauksen LUTin Kauppakorkeakoulun dekaani, professori
Sami Saarenketo LUTin verkkosivuilla julkaistussa kirjoituksessaan.
Kehotankin tutustumaan siihen. Kuten Samikin kirjoittaa, rankingeilla on oma
roolinsa, mutta ne eivät tee autuaaksi. Oman kokemukseni mukaan välittömin yhteiskunnallinen
vaikutus on toistaiseksi ollut juuri sellaisilla tutkimuksilla, jotka eivät tuo
parhaita ranking –pisteitä. Päinvastoin ranking-pisteitä ja
palkintoehdokkuuksia tuova tutkimus on toistaiseksi ollut yhteiskunnalliselta vaikuttavuudeltaan
pientä. Pitkällä aikavälillä jälkimmäinen tutkimus voi kuitenkin olla hyvinkin
vaikuttavaa. Esimerkiksi oman tiimini kohdalla psykologisen omistajuuden
teorian vankka hyödyntäminen eri tutkimusaloilla tuottanee laajalti arvoa
yhteiskunnalle, vaikka se ensin vaikuttaa lähinnä tiedeyhteisöjen tasolla. Olennaista
lopullisen vaikuttavuuden kannalta on lopulta se kuinka hanakasti jonkin uuden
tietämyksen parissa työskentelevät tutkijat ovat vuorovaikutuksessa
yhteiskunnan kanssa. Vastuu on kummallakin osapuolella.
2.
Taistelevatko suomalaiset yliopistot keskenään liikaa samoista pääomista,
talenteista ja muista resursseista? Voisivatko yliopistot roolittaa tekemisiään
keskenään nykyistä paremmin ja fokusoida siihen, missä ne ovat huippuhyviä?
LUTin
professorina tämä kysymys ei ole uusi. Meillä tämä on
huomioitu strategiassa jo pidemmän aikaa ja olemme ketterästi hakeneet omaa
profiiliamme. Me keskitymme siihen missä olemme vähintään Euroopassa parhaita
ja mielellään koko maailmassa. Globaalissa tiedeyhteisöjen kilpailussa itse
asiassa jälkimmäisen tulisi olla itsestään selvyys. Resurssit kannattaa
kohdentaa siihen missä ollaan tai missä on mahdollisuus olla maailman paras.
Maailman parhaita määritettäessä on syytä muistaa, että tiede on nimenomaan
yhteisöpohjaista. Kärki koostuu vuoropuhelua käyvistä tutkijoista ja
tutkimustiimeistä, jotka voivat olla hajallaan missä tahansa ympäri maailman.
Suomen kannalta on tärkeää, että yliopistojemme tutkijoiden verkostot ovat
mukana niissä älyllisiä kehikoita uudistavissa yhteisöissä ja prosesseissa,
jotka ovat oman yhteiskuntamme kannalta relevantteja. Samalla on hyvä muistaa,
että yliopistoihin sitoutuu myös paljon älyllistä perusinfraa, jonka arvoa on
vaikea määrittää yhden ajan tarpeiden mukaan.
3. Onko
suomalaisilla yliopistoilla yhteinen visio siitä, miten koko Suomi nostetaan
maailmalla entistä arvostetumpaan asemaan oppimisympäristönä? Vapauttaisiko se
resursseja ja nostaisi myös yksittäisten yliopistojen asemaa niiden omilla
fokusalueilla?
On hyvä
kysymys, onko yliopistoilla yhteisesti näkemystä. Monilla yliopistoilla on
vielä vision ja strategian sekä yhteistyön kanssa tekemistä sisäisestikin,
jolloin ykseyden rakentaminen halki yliopistokentän on haasteellista. Voi
toivoa, että seuraava hallitusohjelma sekä opetus- ja kulttuuriministeriön
toiminta tukevat jatkossa jonkinlaisen yhteisen näkemyksen kehittymistä. Valitettavasti keskustelu on
usein tasoa: voiko kehä kolmosen ulkopuolella olla älyllistä elämää? Tältä pohjalta on vaikea ponnistaa. Toisaalta yhteistä näkemystä ei pidä liiaksi painottaa. Visioiden rikkaudesta löytynevät kuhunkin aikaan sopivat ratkaisut.
4. Onko
kansakuntamme päättäjillä ja rahoittajilla yhteinen näkemys siitä, mikä
merkitys yliopistoilla on maamme tulevaisuudelle? Mitä vaikutuksia yliopistojen
menestymisellä on muuhun yhteiskuntaan?
Pelkäänpä, että
vastaus tähän kysymykseen on ei. Vaikka
meillä puhutaan paljon tietoperusteisesta kilpailukyvystä, ei yliopistojen
resursointi ole tänään riittävällä tasolla. Tämä johtunee siitä, että resurssiallokaatioita
tekevät eivät oikein syvällisesti oivalla yliopistojen roolia yhteiskunnassa.
Toki yliopistot voivat syyttää tästä myös itseään. Tai oikeammin yliopistojen
tutkijoilla on peiliin katsomisen paikka. Valitettavan usein tutkijat pysyvät kammioissaan,
eivätkä uskaltaudu vuoropuheluun elinkeinoelämän taikka laajemmin yhteiskunnan
kanssa. Moni ei usko, että itsellä olisi annettavaa. Jos tutkijat itse
eivät arvosta omaa osaamistaan, ei yhteiskuntakaan sitä arvosta.
5. Onko
nykyinen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välinen taisto järkevää ja
edistääkö se yhteiskuntamme kehittymistä?
Ei mitään
järkeä. Turhat päällekkäisyydet tulee poistaa ja katsoa kullekin paras rooli
tiedon luomisen, soveltamisen ja levittämisen prosesseissa. Tiedeyliopistoille
sovittelisin nimenomaan sellaista roolia, joka hakee globaalia vaikuttavuutta tieteen areenoilla ja pitää meikäläiset tietämyksen aallonharjalla meille tärkeillä tietämyksen aloilla. Ammattikorkeakoulut voivat sitten toimia yhteistyössä yliopistojen
kanssa paikallisemmassa soveltamisessa ja levittämisessä.
6. Onko
yliopistojen tuote kilpailukykyistä ja asiakaslähtöistä? Ymmärretäänkö
yhteisesti, että opiskelija on toiminnan lähtökohta, sekä asiakas että tuote,
joka osaamisensa kautta generoi lisäarvoa yhteiskunnassa? Tähtääkö yliopiston
toiminta asiakkaaseen vai fokusoituuko se omaan organisaatioon?
Tämä riippunee ohjelmasta,
jossa opiskelija toimii oppijana. Tai täsmällisemmin sanottuna suhtautuminen
opiskelijaan vaihtelee opettajittain ja kursseittain. Ainakin kansainvälisissä
ohjelma-akkreditoinneissa mukana olleet lienevät omaksuneet ajatuksen siitä,
että oppijoiden oppiminen on kytkettävä yhtäältä heidän omiin vahvuuksiinsa ja
toisaalta eri yhteiskuntasektoreiden tuleviin tarpeisiin.
7. Osaako
suomalainen yliopistomaailma ”myydä” osaamistaan sidosryhmilleen tarpeeksi
hyvin? Pitäisikö yliopistojen johdolle, professoreille ja tutkijoille opettaa
enemmän myyntitaitoja? Mitä lisäarvoa tutkimus tuottaa ja miksi sitä
kannattaisi tukea taloudellisesti? Jotkut yksilöt osaavat, toiset eivät sitten yhtään. Koulutus voisi auttaa. Jokaisen tulisi vähintään ymmärtää millaiseen yhteiskunnalliseen myötävaikutusprosessiin on mukaan lähtenyt ja mikä on oma rooli sekä vastuut kuviossa.
8. Yliopistot ovat täynnä omien alojensa asiantuntijoita. Onko asiantuntijoista tehty myös johtajia asiantuntijakriteereillä, vai tulisiko johtamisen kriteereitä päivittää? Pitäisikö yliopistoissa työskentelevien saada laadukkaampaa johtamista?
Johtajuus on
ilmiö, jota ei toisinaan oteta vakavasti – siitä huolimatta kuinka merkittävä
rooli sillä on organisaation menestyksessä ja työyhteisön hyvinvoinnissa.
Asiantuntijuus ei tosiaankaan tee johtajaa. Ainakin LUTissa asiaan on kuitenkin
tartuttu ja esimiehiä on haastettu pohtimaan johtajuuttaan ja kehittämään sitä
reflektoinnin sekä palautteen pohjalta.
9. Miksi
tutkijat ja yliopistojen johto eivät laajasti hyödynnä digitaalista
johtajuusviestintää? Esimerkiksi sosiaalisen median kautta olisi mahdollista
saada uudenlaista keskustelua tutkimuksista, jakaa tutkimustietoa, markkinoida
yliopistojen ja tutkijoiden osaamista sekä tiivistää yhteistyötä yrityskentän
kanssa.
Olisiko
aikakysymys? Usein juuri rankingiin liittyvät ydintyöt ajavat edelle. Ja edellä viittaamani
rohkeuskysymys. Esimerkiksi blogien kirjoittaminen tarkoittaa omien ajatusten sylkemistä
toisten arvosteltavaksi. Varsinkin populaarimpi ja aktiivisempi teksti voi kertoa kirjoittajastaan tyypillistä akateemista tekstiä enemmän, kun kirjoittaja ei voikaan piiloutua tietyn slangin tai passiivin taakse. Ehkä tämä koetaan uhkaavaksi.
Hienoa, että Spindoctor jakaa ajatuksiaan!
Hienoa, että Spindoctor jakaa ajatuksiaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti