lauantai 31. lokakuuta 2015

Ministeri Grahn-Laasosen kirjeestä lyhyesti

Opetusministerin avoin kirje on herättänyt paljon keskustelua ja närää. Kirjettä on analysoitu monen toimesta. Sisältöjä on arvosteltu. Perusteiden perään on kyselty. Sen retoriikkaa on pidetty sekavana.
Itseäni kirjeessä häiritsee lähinnä se, että tiedemaailman todellisuudet vaikuttavat olevan kirjeen perusteella ministerille jokseenkin vieraita. Moni on jo ministeriä tämän johdosta ronskistikin valistanut. Itse tyydyn nostamaan esiin pari huomiota.

Oman kokemukseni perusteella, joka on tietenkin alakohtaista ja muutenkin rajoittunutta, suomalaisen yliopiston tutkimushenkilökunnalle on sälytetty verraten paljon opetusta ja hallintoa. Kansainväliseksi huippututkimukseksi laskettavan tutkimuksen tekemiseen on vain harvalla aikaa. Välillä vaikuttaa, että esimerkiksi professorin kokonaistyömäärä on vaikkapa jenkkikollegoihin nähden moninkertainen. Tutkimusorientoitunut kollega lähinnä tutkii ja mahdollisesti vähän opettaa. Suomalainen tutkimusorientoitunut professori tutkii, mutta tyypillisesti myös opettaa, ohjaa graduja, hankkii rahoitusta ja palvelee yhteiskuntaa. Tähän todellisuuteen leikkaukset ovat lähinnä kuolinisku tieteelle ja sen myötä maallemme informaatioaikakauden menestyjänä ja sivistyjänä. Siksi kirjeen herättämät rajut reaktiot eivät yllätä.

Ministerin kysymykset yliopistoille ovat paljon puhuvia. Niiden taustalla on ilmeisesti käsitys, jonka mukaan yliopistot ovat omilla aloillaan itsessään tieteellisesti vaikuttavia. Siis irrallisina yksiköinä. Tosiasiassa vaikuttavuus syntyy yksittäisten tutkijoiden ja tutkijaryhmien välisessä maantieteellisiä rajoja tuntemattomassa vuoropuhelussa. Tieteellisessä keskustelussa, johon osallistutaan yhtä hyvin Lappeenrannasta, Helsingistä, Minnesotasta, Tokiosta ja Bogotasta. Tässä kuviossa myös suomalaisia yliopistoja huomattavasti paremmin resursoidut yliopistot tarvitsevat toisia - tutkijoiden ja yliopistojen verkostoja.

On totta, että vaikuttavuus vaatii kriittistä massaa. Olennaisinta on kuitenkin kansainvälinen massa kuin suomalainen tai paikkakuntalainen. Poisvalitsemalla hajautuneesta yliopistoverkostosta yksikin työryhmä, jopa yksittäinen tutkija, saatetaan leikata kriittinen linkki paikallisten tai kansallisten tietämystarpeiden ja kansainvälisen tiedeyhteisön väliltä. Jos todella halutaan kehittää, eikä vain leikata, on analysoitava perusteellisemmin suomalaisten yliopistoihmisten verkottumista erilaisiin tiedeyhteisöihin. Tällöin on päästettävä irti muodollisista sosiaalisista rakenteista sekä fyysisistä rakenteista ja huomioitava suomalaistutkijoiden aidot vuorovaikutus- ja yhteistyösuhteet ympäri maailman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti